Lapsuuteni suuri sankari oli kilpamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen, joka menehtyi Monzan radalla traagisessa onnettomuudessa vuonna 1973. Tuohon aikaan ajamisen hinkua tyydytti naapurin pappatunturi, jolla me koko lähiseudun kollilauma ajoimme lähes yötä päivää rytkyttäen maat ja metsät mustalle mullalle. Kesäisin pakollinen kuvio oli Imatran-ajot, joissa mieleen painui risiiniöljyn käry ja kuuluisat kilpa-ajajat. Elettiin aikaa, jolloin oli kaksi ylitse muiden: Agusta ja Agostini.

Vuosien mittaan kaksipyöräinen ajaminen jäi taka-alalle, kunnes kipinä syttyi uudelleen ollessani Kyproksella YK-joukoissa. Siellä olosuhteet olivat ihanteelliset ja otin tuosta ajasta kaiken irti. Lähes jokainen vapaapäivä kului vuokratulla pyörällä saarta kierrellen ja palveluaikanani kertyi kilometrejä yli 10000 km.

Kotimaahan palattuani harrastus jatkui vuokrapyörillä, kunnes ostin oman ajopelin. Moottoripyöräily on ollut perheessämme yhteinen harrastus, sillä vaimollani Merjalla on myös oma pyörä. Olen hakenut harrastuksesta sen kaikkia puolia ja yksi sen kiinnostavimmista puolista on kestävyysajot. Tuota vaihtoehtoa voi toteuttaa ajamalla ns. rautapersusajoja (www.ibafinland.fi). Lankomiehen kanssa olemme jo ajaneet kaksi ajoa ja tulevan kesän tavoitteena on yrittää kolmatta ajoa. Tutuksi on tullut myös kohteet itärajan takana, jossa olen pyöräillyt Sortavalassa ja Petroskoissa. Haaveena on Laatokan kiertäminen, mihin joutunen vuokraamaan enduropyörän, sillä nykyisellä raskaalla matkapyörällä ei liene järkevää edes yrittää moista kierrosta.

Olen ollut tässä Liikenneturvan kouluttajan roolissa ja nyt tuota koulutusmuotoa on toteutettu jo lähes kymmenen vuoden ajan. Kiinnostus kursseja kohtaan on ollut tasainen ja keväisen teoriaosuuden jälkeen taitoja on treenattu aina toukokuussa käytännössä Lieksan lentokentällä. Vuosien mittaan koulutusta on saanut yli sata motoristia.

Tätä nykyä kuulun kahteen moottoripyöräkerhoon, joissa olen vain tavallinen rivijäsen. Työpaikan vaihtumisen myötä asemani poliisien moottoripyöräkerhon jäsenenä joutui mietintään ja sen tuloksena minulle myönnettiin ensimmäinen suomalainen kunniajäsenyys kerhossa (www.blueknights.fi). Erikoiseksi tuon jäsenyyden tekee myös se, että Belgian kuningas Albert II on kunniajäsen oman maansa poliisien kerhossa. Nyt oloneuvoksena saatan kadota päiviksi maantielle ja elän todeksi sitä, mistä monet voivat vain haaveilla.

Kaikessa elämisessä pitäisi ihmisellä olla haaveita. Minun haaveeni moottoripyöräilyssä on päästä ajamaan halki Amerikan mantereen Road 66 pitkin. Ehkäpä tämä unelma vielä toteutuu koko perheen voimalla kunhan pojat ovat ajokortillisia. Suomalaiset Gospel Ridersit toteuttivat oman haaveensa kesällä 2010 kun he ajoivat Suomesta Israeliin kymmenien pyörien kolonnassa. Matkan vaiheita voi käydä vilkaisemassa osoitteesta www.gospelriders.fi.

Yleisin kysymys, johon motoristi joutuu vastaamaan, on se, että miksi ajat moottoripyörällä. Eikö autolla ajaminen voita sääoloille altista moottoripyöräilyä? Tuohon on jo tottunut vastaamaan, että kyllähän se auto aina sateella pyörän voittaa, mutta kauniina kesäpäivänä mikään ei voita pyörällä liikkumista. Se kuuluisa vapauden tunne tuoksuineen on mitä parhainta akun latausta ja vastapainoa kiireisiin työpäiviin. Onnistuneen ajolenkin jälkeen alkaa jo suunnitella seuraavaa lenkkiä ja miettiä uusia kivoja haasteita harrastukseen.